Amerikkalaisen kielitieteilijän George Kingsley Zipfin nimiin on pantu havainto, jonka mukaan laajoissa tekstiaineistoissa yleisin sana esiintyy kaksi kertaa niin usein kuin toiseksi yleisin sana. Zipfin lain mukaan säännönmukaisuus kertautuu, sillä yleisin sana esiintyy kolme kertaa niin usein kuin kolmas sana ja neljä kertaa niin usein kuin neljäs sana.
Sanojen esiintymismäärien keskinäisten suhteiden väitetään olevan hämmästyttävän vakiot riippumatta aineistojen laadusta. Lain pätevyyttä testattiin Tekniikka & Talous -lehden mukaan yli 31 000 englanninkielisen Gutenberg-verkkokirjaston teoksella.
Zipfin lakia ei ole tiettävästi vielä testattu suomalaisnuorison puhekielen tai varttuneemman väen sosiaalisen median aineistolla. Ei kannata testatakaan, jos mainion teorian halutaan pysyvän hengissä.
Nuorten suosima ytimekäs ilmaus tuhoaa jo yksinään kunnianarvoisan lingvistin elämäntyön. Kokemuksen mukaan tuo sana esiintyy puheissa vähintään kymmenen kertaa niin usein kuin seuraavaksi yleisin sana, joka sekin kuuluu samaan perheeseen.
Sana sopii kuvaamaan kaikkea, eikä se suinkaan ole nykynuorison keksintö. Se oli jo ikivanhojen rekilaulujen aihe. Erno Paasilinna kirjoitti sanasta osuvan satiirin vuonna 1970. Novellissa kirjailija kirjoittaa samannimisen romaanin, jota sitten kiertää junalla markkinoimassa ympäri maata. ”Eipä ole paljossa käytössä kulunut”, ajatteli kuvitteellinen kirjailija aiheestaan 46 vuotta sitten.
Sosiaalisen median viestittely alkaa yhä enemmän muistuttaa sitä yhtäkin toimintaa, jonka varhainen valistus varoitteli kasvattavan karvat kämmeniin. Kielen- ja järjenkäytöllä näyttää olevan keskustelupalstoilla sellainen keskinäinen riippuvuus, että vain toinen niistä voi olla kerrallaan käytössä.
Jos esimerkiksi Facebookin sanastoa testataan Zipfin periaatteella, podiumille nousee tasan yksi teema muunnelmineen – laveasti ilmaistuna kulttuurien yhteentörmäys. Siinä riittää päivittelemistä aamusta iltaan.
Kissavideoiden jakelun sijaan on tullut kaksinapainen kiivailu, jonka sisältö alkaa ennen pitkää väistämättä toteuttaa vanhaa fraasia propagandasta: ”Kun sota julistetaan, totuus on ensimmäinen uhri”. Teoria pätee riippumatta siitä, kummalta puolelta raja-aitaa kansalainen sattuu kulloinkin huutelemaan.
Ei sitä kertaa, ettei tietokonetta avatessa silmille ponnahda ensimmäisenä jokin mustanpuhuva maailmanlopun maalailu. Internetistä löytyy jokaiselle höyrypäälle ikioma auktoriteetti, johon nojailla, jos omat järkiperustelut loppuvat tai niitä ei ole ollutkaan.
Jos ihminen on jyrkästi puolensa valinnut, hän löytää omaa kantaansa myötäilevät perusteet vaikka tyhjästä. Hänelle käy niin kuin Englannin kuninkaan kanslerille, joka päätti, että aatelia pitää verottaa. Jos aatelismies eli leveästi, hänellä oli varaa maksaa myös veroja. Jos aatelismies eleli vaatimattomasti, hänelle kertyi säästöjä, joita saattoi verottaa.
Nykysuomen sanakirjassa on yli 71 000 perussanaa ja niiden johdosta, mutta yhdyssanoineen koko sanavalikoima on yli 200 000. Siinäkin luvussa on vain osa sanoista, joita kielestä hakemalla hakien löytyy.
Näin ollen yksittäinen sana, joka kattaa kaiken mahdollisen, pitäisi saada pikimmiten suojelun piiriin. Mahtuisiko se peräti Unescon maailmanperintöluetteloon?
MARKKU KULMALA
markku.kulmala@i-mediat.fi