Anna-Maija Salo Isostakyröstä kirjoitti tällä palstalla otsikolla ”Onko vallankäyttö kirkon kohtalon kysymys?” (i–P 7.5.2026).
Hän vertaa seurakuntia kuntiin ja nostaa esiin tarkastuslautakunnan esimerkkinä järjestelmällisestä valvonnasta kunnissa.
Vertailu ontuu. Seurakunnat toimivat sekä julkisoikeudellisina yhteisöinä että kirkon oman normijärjestyksen piirissä.
Kirkon valvonta on eriluonteista kuin kunnissa. Tilintarkastus kohdistuu talouteen, ja laillisuusvalvonta, päätösten moiteoikeus ja hiippakunnallinen ohjaus kohdistuvat nimenomaan hallintoon ja päätöksentekoon.
Seurakuntien päätöksenteko on usein jopa ylisäädeltyä ja varovaista. Päätöksiä valmistellaan, lausuntoja pyydetään, pidetään iltakouluja ja käsitellään useissa toimielimissä. Päätöksenteko on hidasta ja byrokraatista.
Salo kohdistaa huolensa erityisesti johtoryhmiin. Johtoryhmä ei tee päätöksiä. Johtoryhmä varmistaa, että demokraattisesti valittujen luottamushenkilöiden näkemykset tulevat huomioiduiksi jo valmisteluvaiheessa.
Se, että asioiden keskeinen sisältö on valmistunut jo ennen kokouksia, on hyvää valmistelua. Asioiden täytyy olla hyvin valmisteltuja, kun ne tuodaan päätöksentekoelimiin. Kirkkoneuvostoilla ja kirkkovaltuustoilla on täysi mahdollisuus muuttaa, hylätä tai palauttaa esityksiä. Näin ainakin Seinäjoella tapahtuu.
Jos luottamushenkilöt kokevat roolinsa näennäiseksi, kyse ei ole rakenteellisesta vallankäytöstä, vaan siitä, miten luottamustehtävää tosiasiallisesti hoidetaan.
Väite siitä, että demokratia ei toteudu, jos kaikki valtuustoryhmät eivät ole edustettuina johtoryhmässä, perustuu virheelliseen oletukseen.
Demokratia toteutuu varsinaisissa päätöksentekoelimissä siis kirkkoneuvostossa ja kirkkovaltuustossa, ei valmisteluryhmissä.