Lehden pääkirjoituksessa 29.1. kuvailtiin maan tilannetta, kun noin puolet suomalaisista ei halua ottaa vastuuta iäkkäistä omaisistaan, vaan he haluavat, että joku muu ottaa vastuun. Samalla yhteiskunnan rahoitusta leikataan, ja ikäihmisten palvelut vähenevät.
Tilanne on kestämätön. Nyt ei enää ole tilastoinnin ja valittelun aika. Nyt on aika asennemuutokselle.
Olemmeko niin vieraantuneet omaisistamme, ettemme halua heihin enää edes koskea? Oma urakehitys, omat harrastukset ja oma ego painavat vaakakupissa enemmän kuin hidas ja heiveröinen vanhus.
Yhteiskunnallisesti vanhuksiamme kohdellaan tilastovinoumana. Missä vaiheessa vanhusten hihaan laitetaan keltainen daavidintähti? Pois silmistä, pois meidän elämästä.
Oma äitini vielä teititteli omia isovanhempiaan. Vanhuksia kohdeltiin arvokkaasti. Heillä oli perhepiirissä oma tärkeä tehtävänsä lastenkin hoidossa. Vanhoilla ihmisillä on elämänviisautta, ja he olivat turvallisia opettajia. Oli luonnollista, että kotona oli sekä vanhoja että nuoria ihmisiä.
Vanhuskysymys on ihmisoikeuskysymys. Ei tilastokysymys tai makuasia.
Kaikki eivät voi olla omaishoitajia. Perhehoitoa ja yhteisöllistä asumistakin tarvitaan. Vanhuksen omaan kotiin voidaan tuoda hyviä palveluita, jotta tämä selviää arjessaan itsenäisesti, mikäli terveys ei vaadi laitoshoitoa. Entisen Tammikartanon tyyppiselle vuodeosastolle olisi todella tarvetta Vaasassakin, jottei vanhuksia tarvitsisi sysätä maakuntamatkoille kuumeisina ja huonokuntoisina.
Isa Maria Söderudd (kd.)
Vaasa