Linnuntietä laskien vain 25 kilometriä Vaasasta lounaaseen sijaitsee merellisen päiväretken hieno kohde: Bergön saaristolaiskylä.
Saarella on noin 500 vakituista asukasta, ja taisin tavata heistä ainakin neljä prosenttia kiertomatkallani tutustumassa paikalliskulttuuriin.
Lossilla siirryt toiseen paikkaan ja aikaan
Ajan ensimmäistä kertaa autolla lossin kyytiin. Maakrapua hieman jännittää outo etiketti. Jätän turvavyön ja etuikkunat auki varmuuden vuoksi.
Meri oli suhteellisen levoton jo heti aamusta, ja tuuli yltyi melkoisiin lukemiin päivän mittaan. Ensimmäinen huomio: Täällä elät luonnon ehdoilla, halusit tai et. Pukeudu vesitiiviisti.
Keleistä viis, nautin ajellessani rauhallisesti kohti Bergön keskustaa idyllisen kauniissa maalaismaisemissa. Pysähdyn hetkeksi tutkimaan vanhan hautausmaan kookkaita metalliristejä.
Tien vierustoilla vuorottelevat alueelle tyypilliset punaiset talot ja venevajat, huikean kokoiset pinkit alppiruusuistutukset sekä valkeat syreenit ja lampaat.
Ensimmäinen ja ainoa etukäteen sovittu etappini on Bergön kotiseutumuseo. Oppainani toimivat kyläaktiivit ja käytännössä museon ainoat talkoolaiset Per-Erik eli Pelle Berglund ja Tony West.
– Tervetuloa toiseen ulottuvuuteen. Tänne mantereelta palatessa jotain isoa jää lossille: yletön maailman tohotus, Berglund toteaa.
Syvä hiljaisuus hivelee korvia. Ympärillä väreilee rauha. Tänne voisi vaikka muuttaa.
Maalahden kunta pyrkii houkuttemaan uusia asukkaita saarelle. Miesten mielestä aivan kunnollisia vuokra-asuntoja olisi nyt tarjolla, vaikkakin korkeaan hintaan. Niitä he alkavat kaupata heti minullekin.
Kotiseutumuseota ei kotiseutu halua tukea
Tutustun oppaideni hauskan humoristisen esittelyn kautta kauniiseen saaristolaispihapiirin. Museorakennukset ovat erinomaisessa maalissa, ja näyttelyesineet on selkeästi ja kiinnostavasti ryhmitelty teemoittain. Merellisenä lisämausteena lasivitriineistä löytyy Tony Westin tekemiä, oikeiden laivojen pienoismalleja.
Kuka on tämän kaiken näin rakkaudella luonut ja siitä huolehtinut? Kuka on ajanut pihan siistin ruohikon? Sommitellut kylän ensimmäisen kätilön Maria Molanderin vanhat valokuvat tuvan seinille?
Vastaus kaikkiin kysymyksiin tuntuu olevan aina sama: Pelle Berglund. Jo seitsemättä vuosikymmentään käyvä mies on 20 vuotta sitten alkanut rakentaa puskaa kasvaneelle, entisen lukkarilan tontille nykyistä pihakokonaisuutta.
– Esimerkiksi yhden aitan hirret purin, toin tänne ja pystytin itse uuteen paikkaansa.
Työkalut siis pysyvät käsissä. Millä tämä kaikki rahoitetaan?
– Sisäänpääsytulot ovat tärkein lähde. Tukiyhdistyksellä on jäseniä. Osa muistaa maksaa jäsenmaksun, osa ei, West muotoilee.
Hämmästyksekseni Maalahden kunta ei juurikaan ole tukenut museota.
– Olemme hakeneet avustusta vain materiaalihankintoihin, työvoima lähtee ilmaiseksi Pellen hartiapankista. Tuki on jäänyt muutamaan sataseen, West puistelee päätään.
Syiksi miehet arvailevat paitsi yleisen taloudellisen tilanteen, myös nuoremman sukupolven etääntymisen paikallishistoriastaan.
– Ei meidän jälkeemme enää kukaan ylläpidä tätä. Maakuntamuseokaan ei ole kiinnostunut miljööstä tai edes kyläläisten suurella vaivalla kokoamasta esineistöstä.
Tähän toinen huomio: Surullista kyllä, tämä paikka katoaa muutamassa vuosikymmenessä, ellei asialle tehdä mitään.
Kylän ainoasta kaupasta löytyy kaikkea ja kaikki
Kahvihammastani kolottaa. Ajan muutama sata metriä eteenpäin vaivaa hoitamaan.
Minulle vinkattu kahvila The Village Cafe on valitettavasti kiinni. Enemmän harmittaa kuitenkin se, etten pääsekään tapaamaan kahvilaa pitävää rovaniemeläis-vietnamilaista kyläläistä. Bergö yllättää kansainvälisyydellään.
Siirryn kylän ainoaan kauppaan. Sen takahuoneesta löytyvä pieni kahvinurkkaus paljastuu kylän päävaltimoksi. Tänne istahtavat kaikki juttelemaan kaikesta. Yllättäen Tony Westkin on ehtinyt sinne ennen minua kahvittelemaan.
– Tässä kaupassa on kaikki peruselintarvikkeet, mitä ihminen tarvita voi. Takahuoneessa on vielä kunnon rautaosastokin, West esittelee.
Istumme muutaman kyläläisen viereen. Kysyn, mistä paikkakunta elää.
– Suurin osa pendelöi ympäröiviin kuntiin päivätöihin. Sitten on pienehköjä yrityksiä, jotka tuottavat omia, erikoistuneita palveluitaan. Esimerkiksi tässä viereisessä pöydässä istuu maailman paras timpuri. Kunhan näyttää suunnan, niin menee jo lujaa rakentamaan.
Vieruskaveri huitaisee vaatimattomasti kädellään.
– Täällä ovat hinnatkin vain osa Vaasan tasosta. Kaikki tietävät, että paikallinen osaa ja on luotettava. Mutta kaupat, pankit ja vastaavat ovat täältä tyystin hävinneet.
Westejä joka lähtöön
Päätämme oppaani kanssa jatkaa matkaa samalla autolla kylän raitilla. Yllättävä huomio: Bergö on täynnä Westejä. Jo Närbutikenin pihalla vastaan tulee wieniläis-bergöläinen Helena West, joka paljastuu oppaani sisareksi. Seuraava Vest yksinkertaisella v-kirjaimella löytyy niittohommista läheltä Bredhällanin uimarantaa.
– Stig on viimeisiä saaren ammattikalastajia, ammatti ei enää kannata.
On aika kaivaa esiin ruostunut kouluruotsini, kalastaja ei puhu sanaakaan suomea. Ei kyllä taida puhua ruotsiakaan, sen verran paksua on paikallinen murre. Ilokseni kaikki täällä kuitenkin suorastaan innostuvat, jos edes yritän änkyttää muutaman sanan.
Uusi huomio: Älä ujostele täällä kielitaitosi aukkoja, avoin asenne ratkaisee.
West esittelee minulle Bredhällanin uudempaa osaa, jonne on rakennettu uimarannan yhteyteen kaikenlaisia turisteja houkuttelevia asioita, kuten mökkejä, minigolf, ruokapaikkoja ja grillikatoksia.
– Täällä näkee sekä yksittäisiä perheitä että bussilastillisia seniorikansalaisia. Tuntuvat viihtyvän. Paikalliset kulkevat toisella uimarannalla.
Ajamme kauniin yksityispihan ohi, mutta siinä asuva West ei ole paikalla, joten jatkamme matkaa.
Kuuron perkussionistin salainen taidetarha
Tony West on selvästi jättänyt kierroksen kirsikaksi Arton pihassa piipahtamisen. Sukunimi ei ole West, vaan Dahlbo.
Jo pihan näkeminen saa kuvaamisesta pitävän ihmisen sielun nyrjähtämään onnesta, koska se on täynnä itse tehtyjä maalauksia ja veistoksia.
Dahlbo itsekin on taideteos. Hän on maailman meriä valtamerilaivoilla kyntänyt merimies, joka ei vain osaa olla luomatta taidetta.
– Olen ollut kolme kertaa auto-onnettomuudessa ja kerran mennyt laivan mukana aaltoihin, mutta varsinaista vaivaa tuottaa lyömäsoitinten aiheuttama kuurous. Ootas haen kuulolaitteen, mies toteaa ulko-ovella.
Voin kävellä sisään lupia kyselemättä, Tony West toimii minulle avoimena kulkukorttina kaikkialle. Jos on puutarha täynnä taidetta, niin talo sitä vasta onkin, katosta lattiaan.
– Taiteilijan, keräilijän ja perkussionistin lisäksi olen feministi. Omavaraisena tuotan suurimman osan sähköstäni itse, ja kaikki taidetarvikkeeni kerään roskalavoilta.
Autotalli on täynnä lyömäsoittimia. West tempaa käteensä jostakin kitaran, Dahlbo asettuu bongojen taakse, ja konsertti alkaa. Seinällä on kuvia keikoista ympäri maailmaa, aina Australiaa myöten.
Kiertäisin mielelläni henkilökohtaisen oppaani seurassa pitempäänkin, mutta aika rientää. Suunnittelin poikkeavani Bergön luontopolulla, mutta tuuli alkaa nousta hurjiin lukemiin.
Ajan Molpen kylässä sijaitsevaan ravintola Strand-Mölleniin myöhäiselle pikalounaalle. Tarjoilu onkin niin vauhdikasta, etten juuri takkia ehdi riisua, ennen kuin lautanen on jo pöydässä.
Tarjoilijan mukaan toukokuussa valmistuneessa remontissa on paranneltu keittiötä ja saniteettitiloja sekä maalattu sisätiloja.
– Tänään vähän tulee, hän hymyilee.
Taidamme siis olla jo kunnolla myrskyn silmässä.
Åminnen venemuseo on hengästyttävän laaja
Ehdin vielä poiketa pikaisesti kotimatkallani Åminnen Merenkurkun venemuseoon. Paikka on hengästyttävä. Suomen suurimmassa alan kokoelmassa on 92 eri-ikäistä käyttövenettä ja noin 3 000 luetteloitua esinettä, jotka liittyvät kalastukseen, hylkeenpyyntiin ja tukinuittoon.
Täällä kohtaan kielellisen voittajani: En vain taivu lukemaan kaikkia mielenkiintoisia, ruotsinkielisiä opastustekstejä. Minulta puuttuu West-sukuinen paikallisopas.
Tyydyn kulkemaan avoimista ovista edestakaisin puhaltavan merituulen mukana rakennuksesta toiseen ja nauttimaan tervan tuoksusta ja kauniisti ikääntyneistä esineitä.
Viimeinen huomio: Meren ympäröimän saaristolaisarjen ankaruus läpi vuosikymmenten näkyy vaikuttavasti myös näissä vanhoissa käyttöesineissä.
Bergön ja sen lähiseudun ajokierros on todellakin kokonaisen retkipäivän väärtti.
Videot: Anne Piirainen
