Naisella on leimuavanpunainen, leveähelmainen mekko. Kämmenessä nakuttavat kastanjetit. Hän kopistelee kengillään käsittämättömän nopeasti, vastaten kiivaalla tahdilla kitaristin musiikillisiin kuvioihin. Yleisö tuijottaa lumoutuneena.
Terveisiä Espanjasta! Viime heinäkuussa kirjoitin tällä palstalla, että lähden kesälomalle ja sen jälkeen apurahan turvin palkattomalle vapaalle toteuttamaan unelmaani. Haaveenani on kirjoittaa tietokirja teatterimusikaalien tekemisestä Suomessa.
Koska kaipasin kirjoitusrauhaa, muutin talveksi Aurinkorannikolle, ikuiseen kesään.
Aurinko ja lämpö siivittivät kirjoituspäiviäni hyvään vauhtiin. Toki Espanjan etelärannikollakin satoi välillä, mutta kertaakaan ilma ei ollut niin kamala kuin Suomessa juhannuksena pahimmillaan.
Kirjoittamisen vastapainona nautin eksoottisista lounaista, hyvistä viineistä ja paikallisista festivaaleista ja tapahtumista. Varsinkin flamenco-esityksistä.
Kun on yksin matkalla puoli vuotta, tulee tutustuneeksi uusiin ihmisiin. Näistä kohtaamisista voisi kertoa monta tarinaa.
Mieleen jäi muun muassa lähipubini tarjoilijatar, joka oli Madridissa kouluttautunut kuvataiteilijaksi ja opettanut siellä 13 vuotta. Sitten tuli koronapandemia, joka pakotti ihmiset sulkeutumaan koteihinsa. Taiteilijatar joutui muuttamaan takaisin kotikaupunkiinsa ja etsimään mitä tahansa töitä. Nelikymppisenä hän asuu jälleen äidin ja isän kanssa. Aurinkorannikolla asuntojen hinnat ovat niin korkeita, että tarjoilijan palkalla on vaikea ostaa kunnollista kämppää itselleen.
Tapasin myös englantilaisen lordin, joka oli kylläkin menettänyt tittelinsä hulinoituaan jalkapallopeleissä niin paljon ja niin kauan, että hänet oli pistetty telkien taakse jäähtymään. Nykyään hän johtaa menestyvää rakennusyritystä, kouluttaa puhuvaa papukaijaansa ja käy kalastelemassa Walesissa.
Aurinkorannikolla asuu läpi talven tuhansia suomalaisia, myös Vaasan seudulta. Heillä on omat tarinansa.
Espanjassa tavallisella suomalaisella eläkkeellä pärjää hyvin. Palvelut, bussit ja junat, ruoka ja vaatteet ja monet tuotteet ovat huomattavasti halvempia kuin Suomessa.
Luin paikallisesta lehdestä, että työssä käyvien espanjalaisten keskipalkka Aurinkorannikolla on noin 1 800 euron tienoilla kuukaudessa. Suomalaisten keskimääräinen kuukausieläke taas oli viime vuonna 1 977 euroa, Työeläke.fi-sivuston mukaan.
Oli helppoa palata töihin Vaasa-lehteen, sillä vs. päätoimittaja Laura Krohn oli toimittaja Riikka Ilmosen kanssa pitänyt Vaasa-lehden hyvässä kuosissa ja tehnyt upeita juttuja.
Oma unelmani ei Espanjassa ihan toteutunut. Tietokirjani ei valmistunut ikävän tapaturman vuoksi. Kaaduin paikallisessa saunassa, ja reisiluuni murtui. Jouduin leikkaukseen ja viikoksi espanjalaiseen yksityissairaalaan. Sen jälkeen olin kuusi viikkoa pyörätuolissa.
Oli päiviä, jolloin tuijotin vastapäisen talon seinää (ikkunastani ei näkynyt muuta) ja vain itkin. Yksinäisyys, jäytävä jalkasärky ja pettymys siitä, että kirjoitusrytmini katkesi ja kirja jää kesken, piinasivat ankarasti.
Ilman apukäsiä en päässyt pyörätuolilla ulos, mutta onneksi auttajiakin sitten löytyi.
Joulupäivänä sain alkaa opetella kävelemistä kahdella jalalla ja kahdella kainalokepillä. Siinä olikin miettimistä, missä järjestyksessä niitä kaikkia oikein käytetään!
Kuntoutus oli tehokasta ja tuloksekasta suomalaisessa fysioterapiakeskuksessa. Kotiin Suomeen sain lähteä ilman kainalokeppejä. Eikä kävelystäni huomaa nyt, että olin isossa leikkauksessa vain viisi kuukautta sitten.
En pysty enää ikinä pogoamaan enkä polkkaamaan. Hidas poskitango vielä onnistuu. Ja ehkä flamencoakin voisi opetella.