Julkinen keskustelu hoivakodeista on usein varsin ongelmakeskeistä. Resurssipula, kiire sekä hoitajien jaksaminen ovat järjestelmän rakenteista syntyneitä pulmia. Hoitajat kantavat syyllisyyttä ja eettistä kuormaa harteillaan.
Arjen todellisuus on kuitenkin paljon muutakin kuin kiirettä, rutiineja ja tehtävälistoja. Se on hienovaraista, syvästi inhimillistä työtä, jossa ihminen nähdään sairauden takana juuri silloin, kun hän on kaikkein haavoittuvimmillaan.
Aamuraportin aikaan hoitajien luokse astelee asukas: ”Saako tänne tulla?” hän kysyy kohteliaasti. Hoitaja vastaa myöntävästi ja ohjaa asukkaan lempeästi nojatuolille käytävään.
Hetken kuluttua toinenkin asukas saapuu paikalle. Hänen rollaattorinsa kyydissä on peitto, vaatteita ja pehmolelu. Hän on matkalla linja-autolle. ”Lähteekös se linja-auto täältä?” rouva kysyy. Yksi hoitajista vastaa: ”Ei täällä ole pysäkkiä, tämä on hoivakoti. Istu tuohon tuolille odottamaan aamupalaa.”
Rouvan katse hämmentyy, ja hänen todellisuutensa särkyy hetkessä. Hän ei saanut vastausta siihen maailmaan, jossa juuri sillä hetkellä oli – matkalla kotiin. Nyt hän jäi kahden todellisuuden väliin: Oman mielensä matkan ja hoivakodin arjen.
Rouva lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja palaa pian takaisin kysymään pysäkkiä. Käyn hänen luokseen: ”Pysäkki on tuossa hetken matkan päässä. Selvitellään aikataulua vähän myöhemmin. Voitte istua hetkeksi odottelemaan tuohon.” Ohjaan hänet istumaan toisen asukkaan viereen.
Asukas etsii omaa kotiaan ja kuljeskelee levottomana käytävällä. Hoitaja kävelee hänen kanssaan asukkaan huoneen ovelle: ”Tässä on sinun kotisi. Näetkös, siinä on sinun sänky ja keinutuolikin.”
Rouva katsoo huoneeseen, mutta ei tunnista sitä omakseen. Hän kääntyy ovelta pois ja lähtee vaeltelemaan käytävälle, käyden vuoroin eri hoitajien luona kysymässä kyytiä kotiin. Yksi hoitajista ohjaa hänet pöytään ja kehottaa istahtamaan lounaalle.
Hetken rouva istuu paikallaan, kunnes taas lähtee etsimään kyytiä. Koti-ikävä on todellinen, ja hänellä on jo hieman hätä.
Pysähdyn rouvan luokse: ”Siellä ulkona on satanut niin paljon, että vesi on noussut tielle. Voitte olla täällä vielä yön yli. Huomiseen mennessä sade varmasti on jo laantunut.” Rouva vilkaisee ikkunaan ja huomaa, että vettä todella sataa. ”Ihanko totta? Voi hyvänen aika, olipas hyvä, kun kerroit. Voi mahoton, että niin on satanut. Kyllä se lähtö taitaa sitten jäädä.”
Hän vilkaisee vielä ikkunaan, aivan kuin vahvistaakseen itselleen todellisuuden. Ilme kasvoilla pehmenee, hän vaikuttaa helpottuneelta. Ohjaan asukkaan ruokapöytään muiden seuraan. Pian hän kertoo pöydässä veden valtaamista pelloista. Koti-ikävä on unohtunut, ainakin hetkeksi.
Toisessa pöydässä miesasukas viittoo minut luokseen. Hän saa ilmaistuksi toiveensa, että asentoa pyörätuolissa pitää korjata. ”Onko näin hyvä?” Mies kiittää: ”Se on mukava, kun katsot minua silmiin”, hän saa sanotuksi.
Pöydässä istuva naisasukas seuraa tilannetta sivusta, ja kysyy mieheltä, onko hän suomalainen. Mies nyökkää. Liityn keskusteluun ja kerron miehen kirjoittaneen joskus myös runoja. Mies katsoo minuun ja hymyilee varovasti.
Pyydän lupaa lukea yhden hänen runoistaan muille pöydässä istuville. Luettuani runon mies hymyilee leveästi ja taputtaa. Nainen pöydän päässä yhtyy taputukseen: ”Se oli kaunista”, hän sanoo. Mies liikuttuu ja kiittää. Hetkessä on sellaista arvokkuutta, joka saa tuntumaan juhlalliselta.
Puhelin soi. Soittaja tavoittelee hoivakodissa asuvaa äitiään. Vien puhelimen asukkaalle huoneeseen ja ojennan sen hänelle. ”Kuka siellä?” rouva kysyy. Tyttären ääni vastaa lempeästi ja rouva katsoo minua hämmentyneenä. ”En minä tunne sinua”, hän toteaa.
Ymmärrän heti. Ääni on tuttu, mutta kasvot hänen edessään eivät yhdisty muistoihin. Astun sivummalle, pois näköpiiristä, varmistaen, että yhteys säilyy.
”Äitin rakas, minun tyttäreni! Äiti rakastaa sinua! Kaipaan teitä!” Hetki on herkkä ja niin kaunis. En halua rikkoa sitä arvokasta yhteyttä, joka heidän välilleen syntyy. Kaikki muu ympärillä tuntuu pysähtyvän. Puhelun päätyttyä omainen vaihtaa muutaman sanan vielä kanssani, sanoittaen kauniisti omia tuntemuksiaan.
Puheesta huokuu arvostus ja kiitollisuus, joka antaa päivääni erityisen hyvän olon tunteen. Asukas hymyilee ja toteaa ylpeänä: ”Hän oli minun tyttäreni!” Rouva nousee seisomaan rollaattoria vasten, kampaa hiuksensa ja lähtee astelemaan arvokkaasti kohti päiväsalia. Hän tuntee olevansa tärkeä ja rakastettu omana, arvokkaana itsenään.
On iltatoimien aika. Käyn asukkaan luokse ja osoitan rollaattorin kahvaa, pyrkien ohjaamaan asukasta nousemaan tuolilta. Hänen suunsa kiristyy viivaksi, ja katseessa välähtää ärtymys.
Hän ei ehkä ymmärtänyt pyyntöäni, ja kyykistyn hänen eteensä hakien katsekontaktia. ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu..” alan hiljalleen laulaa. Rouvan ilme pehmenee, ja hän yhtyy lauluun. Hän tarvitsee katsekontaktin voidakseen lukea sanat huuliltani. Vaikka hän ei enää juurikaan puhu, laulaminen sujuu yhä.
Laulu avaa meille yhteyden, ja sen avulla saan ohjattua tilanteen luontevasti eteenpäin. Laulun jälkeen rouva tarttuu rollaattorin kahvoihin ja nousee. Kävelemme yhdessä hänen huoneeseensa, ja iltatoimien jälkeen peittelen hänet vuoteeseen.
Hän ristii kätensä ja katsoo minua. ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani...” lausumme iltarukouksen yhdessä. Sipaisen häntä hiuksista kevyesti: ”Hyvää yötä!”
Jokainen päivä avautuu eteemme kuin uusi sivu, ja jokaisessa hetkessä on jotain ainutlaatuista.
Katse, joka viivähtää, hymy, joka syttyy yllättäen, sanat, joita et osannut odottaa. Kun pysähtyy näkemään ihmisen ihmisenä, voi huomata pienenkin hetken kantavan voiman.
Päivän päätteeksi ei muista kaikkia askeleita, eikä ihan kaikkia tehtyjä töitäkään, mutta muistaa ne hetket, kun jokin liikahti sisällä niin, että se tuntui kehossa. Hetket, joissa näki toisen ihmisen ja tuli itsekin nähdyksi. Ne tekevät päivästä ainutlaatuisen.