Käsikirjoitus Samuli Valkama, John Lundsten, ohjaus Samuli Valkama. Suomi, Tšekki, Alankomaat, Viro 2026. Päärooleissa Jussi Vatanen, Aku Sipola, Elias Salonen, Pertti Sveholm, Riitta Havukainen. K 12.
Pisteet siitä, että Suomen 1900-luvun historiasta nostetaan elokuvan aiheeksi jotain muutakin kuin sota.
Vuonna 1930 joukko äärioikeistolaisia kaappasi emerituspresidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin sekä Ester-puolison Helsingin Kulosaaresta ja kyyditti heidät Joensuuhun. Kuskina toimi rovaniemeläinen Jukka Janné (Elias Salonen).
Muilutuskonsepti oli suosittu fasistisen Lapuan liikkeen piirissä ja itse asiassa tuontitavaraa Yhdysvalloista.
Tässähän olisi aineksia vaikka mihin: painokkaaseen historialliseen draamaan, vertauskuvaan Suomen nykytilasta, miksei myös Sisu-henkiseen överöintiin tai komediaankin – ymmärtääkseni teko oli todellisuudessakin aika säälittävää sähläystä.
Samuli Valkaman ohjaama elokuva koettaa olla hiukan kaikkea. Genrerajojen sekoittelu voisi olla hauskaa, mutta lopputulos on ainoastaan sekava.
Epäuskottavuus ongelma
Elokuvan päähenkilö on Eero Kuussaari (Jussi Vatanen), joka retkahtaa ryyppäämään toisten jääkäriupseerien kanssa, ja siitä tapahtumaketju sitten alkaa.
Totaalinen muistinmenetys on kiusallisen epäuskottava kehys tapaukselle. Minkäänlaista jännitettäkään ei synny, kun katsojalle samaan aikaan näytetään, mistä on kyse.
Vatasen roolisuoritus kannattelee silti elokuvaa. Mainio on myös vakaa presidenttipari (Pertti Sveholm, Riitta Havukainen), joka ei alistu öykkäreiden kiusattavaksi.
Kuvattu Tšekissä
Hanke on koko ajan luhistumaisillaan, kun puuhamiehet sortuvat naurettavaan nokitteluun yhtäällä ja toteuttajat toisaalla.
Kansainvälisenä yhteistuotantona toteutettu elokuva on filmattu Tšekissä, mikä on melkoisen vieraannuttavaa. Katsojan on pinnisteltävä varsinkin luontonäkymien kanssa.
Dialogi on ällistyttävän epätasaista. Repliikit hypähtelevät nykyajan puhekielestä jäykkään kirjakieleen ja koukeroisen kaunokirjallisiin monologeihin.
Monta kertaa aidosti naurattaa jokin hyvin ajoitettu lohkaisu. Sitten taas on vuorossa kauhean kankeaa ja irrallista selittämistä.
Epätasainen tunnelma
Yhtä epätasainen on tunnelma muutenkin. Välillä tunnelma on hillitty, välillä kuin pahimmasta puskafarssista. Seuraavaksi silmille lävähtää yllättävän brutaali ja väkivaltainen kohtaus.
Juho Nurmelan musiikki liikkuu menevästä jazzista kohtalokkaisiin sotilasmarsseihin ja on usein vauhdikkaampaa kuin se, mitä valkokankaalla näkyy.
Harmittaa, että elokuva merkittävästä episodista Suomen poliittisessa historiassa on tällainen sekasotku.
