Äitienpäivä ja lapsettomien lauantai nostivat taas perheet ja sitä kaipaavat esiin. Harmillisen usein unohdetaan ne äidit, jotka tekevät täydellä sydämellä töitä toisten synnyttämien lasten eteen. Nämä arjen sankarit eivät pidä meteliä itsestään eivätkä omien sanojensa mukaan aina edes huomaa tekevänsä työtä. Omaan perheeseen huostaanoton takia muuttanut lapsi alkaa nopeasti tuntua omalta.
Tässä lehdessä julkaistavaa juttua varten tapasin Minna ja Tapani Tuomiharjun. Pariskunta kasvattaa neljän oman lapsen lisäksi nelivuotiasta poikaa.
Sijaisvanhempien kanssa jutellessa kävi nopeasti selväksi, että sijoitetun lisäksi perheen on päästettävä kotiinsa lukuisia muitakin ihmisiä. Kaikkien luonteelle ei sopisi, että omassa kodissa vierailisi tämän tästä esimerkisi psykologeja, fysioterapeutteja, kuntoutusohjaajia ja sosiaalityöntekijöitä tarkkailemassa perheen arkea.
Tuomiharjut kuvailivat tilannetta lasiseinien sisällä elämiseksi. Se ei kuitenkaan perhettä haittaa. Vieraiden ihmisten menemiseen ja tulemiseen on totuttu. Tärkeintä on, että pikkumiehellä on kaikki hyvin.
Lapsirakas pari haluaisi kodin toisellekin huostaanotetulle lapselle. Prosessia nopeuttaakseen Tuomiharjut suorittivat koulutuksen, jonka ansiosta sijaislapsi voi olla myös kehitysvammainen.
Tuomiharjujen ja muiden sijaisvanhempien työtä ei voi mitata rahassa. Yhteiskunta ei apua näytä liiemmin arvostavan. Perhehoitajan minimipalkka on alle 700 euroa kuukaudessa. Jos lapsi tai nuori olisi laitoksessa, luvun perään saisi pistää nollan. Sama tilanne on omaishoitajilla.
Olisiko tässä mietinnän paikka? Jos hoitokorvauksia nostettaisiin, sijaisperheitä olisi enemmän. Nyt esimerkiksi yhdestä sijaislapsesta saadulla hoitokorvauksella monella ole mahdollista jäädä hoitamaan lasta kotiin. Mikä olisi tärkeämpää lapselle, jonka maailma on juuri järkkynyt?
Virpi Kupiainen-Ämmälä
Toimittaja