“Perhe on pahin", totesi jo 1970-luvun hittisarja, joka väänsi huumoria pahasuisen apin ja yhtä jääräpäisen vävyn keskinäisistä kohtaamisista saman katon alla. Toimituksen viimeviikkoisen kyselyn tuloksista kuitenkin selviää, etteivät välit aina ole kuin vanhasta tilannekomediasta – appivanhemmista on myös saattanut tulla elinikäisiä ystäviä, joihin välit säilyvät parisuhteen päättymisen jälkeenkin.
Vastaajilta tarinaa riitti kuitenkin erityisesti niistä kireistä väleistä: eripuraa on vastausten mukaan aiheuttanut muun muassa lastenlapsiin liittyvät asiat, vierailut sekä anopin ja miniän keskinäiset suhteet. Toisaalta appivanhemmista
Tässä seitsemän lukijan erilaiset tarinat:
“Appiukko kävi tutun häissä käsiksi"
Nuorina isovanhemmiksi tulleet appivanhemmat eivät ole lastenlastensa kanssa tekemisissä kuin pakollisina juhlapyhinä. Kertaakaan ei ole tarjottu hoitoapua tai taloudellista tukea. He omaavat ajattelumallin, että "ovat omansa jo hoitaneet", mutta eivät ymmärrä, ettei suhde lapsenlapsiin kehity samalla tavalla enää myöhemmin.
Appiukko kävi tutun häissä minuun fyysisesti käsiksi, kun menin väliin hänen tapellessaan sukulaiseni kanssa. Sukulaiseni on vanha vapaaottelija, joten appi olisi saanut selkäänsä kunnolla. Myöhemmin on harmittanut, etten antanut hänen oppia kantapään kautta.
En ole enää appivanhempien kanssa tekemisissä. Puoliso hoitaa yhteydenpidon lasten osalta.
“Asioista suoraan puhuminen kasvokkain ei ole koskaan kuulunut tämän kodin tapoihin"
Kokemuksia on sekä hyviä että huonoja. Appivanhemmat välittävät paljon, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin hampaat kiristyvät ja ilmapuntari laskee nollaan. Tahallaan kukaan ei varmasti toista loukkaa, mutta appivanhemmat eivät mieti käytöstään meidän näkökulmasta vaan "pitää vaan päästä sanomaan", olivat asiat sitten loukkaavia tai ei.
Eniten häiritsevät tilanteet, joissa perheemme asioihin yritetään puuttua. Neuvoja annetaan pyytämättä ja perheemme sisäisiä valintoja arvostellaan – muttei meille kasvotusten vaan niitä päivitellään sukulaisille selkämme takana. On ollut myös tilanteita, joissa lapsille asettamiamme sääntöjä ei ole noudatettu ja lastenhoitoon tai kasvatukseen liittyviä kykyjämme on selvästi aliarvioitu. Arvostelu tapahtuu vihjaillen ja muiden sukulaisten kautta taivastelemalla. Yksityisistä asioistamme on puhuttu eteenpäin, ja meille puhutaan muiden yksityisistä asioista.
Asioista avoin keskustelu olisi paras vaihtoehto. Tätä olemme yrittäneet pitää yllä, mutta appivanhemmat tyytyvät puhumaan asioista selkämme takana eivätkä tilanteet ratkea. Asioista suoraan puhuminen kasvokkain ei ole koskaan kuulunut tämän kodin tapoihin. Avoimen keskustelun olen joutunut myös puolisolleni opettamaan, koska kotoa siihen ei ole mallia tullut.
Kun asiat ja epäkohdat on nostettu appivanhemmille esille kasvotusten, he menevät sen tekosyyn taakse, etteivät ole halunneet loukata eivätkä ole muka ymmärtäneet, miten sanat loukkaavat. Jokaisen vastuulla on miettiä sanojensa ja tekojensa seuraukset iästä ja statuksesta huolimatta. Niin mekin teemme. Ennen kaikkea jokaisella perheellä on oikeus päättää omista asioistaan ilman, että päätöksiä paheksutaan.
Kaikki nämä asiat ovat johtaneet siihen, että vierailut ovat vähentyneet, mikä on todella sääli erityisesti lasten kannalta. Vierailut ja yhteenotot vaan tuovat mukanaan niin paljon pahaa mieltä, ettei niitä arjen keskellä jaksa.
Toivoisin lämpimiä välejä, jossa vierailut olisivat miellyttäviä ja hyväntahtoisia, jolloin niitä myös olisi varmasti enemmän. Toivoisin hyväksyvää suhtautumista lapsiimme ja siihen, että kasvatamme heidät eri lailla kuin mitä 30 vuotta sitten on tavattu tehdä. Toivoisin, että meidän valintoihimme perheemme parhaaksi luotettaisiin eikä yritettäisi ohjailla meitä appivanhempien haluamaan suuntaan.
Olisi ihanaa, jos lapsilla olisi mahdollisuus läheisiin väleihin isovanhempien kanssa.
“Voin vain toivoa, että itse olen joskus yhtä hyvä anoppi"
Minulla on maailman paras anoppi! Hän auttaa ja tukee, muttei tuppaudu. Anoppi näyttää myös oman haavoittuvuutensa ja kysyy neuvoa, jos jossain osaan auttaa. Hän antaa olla oma itsensä eikä tuomitse, vaikkei kaikesta ollakaan samaa mieltä. Enää voin vain toivoa, että itse olen joskus yhtä hyvä anoppi – ainakin parhaassa opissa olen ollut!
Yhteistä taivalta anopin kanssa on 13 vuotta, josta viimeiset yli kolme vuotta naapureina. Ei ole tainnut olla sellaista tilannetta, jossa appivanhempi olisi mennyt liian pitkälle. Voisin kuvitella, että jos tällainen tilanne tulisi, selviäisimme siitä puhumalla.
Hyvä suhde appivanhempiin on avoin, läheinen, kannustava ja kaikki huomioon ottava. Samanlaisia ei tarvitse olla, mutta toisen erilaisuus pitää hyväksyä. Ollaan avuksi toinen toisillemme eikä oleteta kummankaan puolen olevan vain toista varten, esimerikiksi anoppi aina käytettävissä lastenhoitoon tai anopille aina pöytä koreana. Pitää osata ottaa myös vastaan apu, arvostaa sitä ja tietenkin kiittää.
“Napakkaa taipeiden rasvausta ja valistusta vaippaihon hoidosta"
Ennen lasten syntymää kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen anoppi jotenkin meni tolaltaan ja alkoi hössätä aivan kauheesti.
Anoppi vaihtoi lapselle vaippaa ja käski minut paikalle. Seurasi napakkaa taipeiden rasvausta ja valistusta vaippaihon hoidosta. Hän kurkki ja tonki myös kaulataipeita, ettei siellä muhi mitään. Nukkuva lapsi oli pakko saada syliin, vaikka tämä oli juuri keskolasta kotiutunut ja meillä oli tarkat ohjeet siitä, että uni ja ruoka on tosi tärkeitä nyt alkuun, eikä vauvaa ei saa herätellä turhaan. Omasta mielestäni olen hoitanut lapseni aina tosi hyvin, joten tuo tuntui kohtuuttomalta.
Liekö pikkulinnut laulaneet, kun joskus perheen muut jäsenet kyselivät, miksi emme käy ja vie lasta mummolle hoitoon. Mummo on keskustelun sivulauseissa pahoitellut, ettei hän halua meidän vanhemmuuttamme arvostella, vaan oli hetkellisesti niin lapsen pauloissa. Ymmärrän kyllä häntäkin.
Otimme vähän etäisyyttä ja aikakin teki tehtävänsä: nykyään meillä menee taas hyvin.
“Ostelee kysymättä verhoja ja mattoja ja loukkaantuu, kun emme ota niitä käyttöön"
Kovin utelias anoppi. Pärjään kyllä hänen kanssaan, mutta en joka päivä haluaisi nähdä. Hän ei tunnu ymmärtävän, että poikansa on jo aikuinen eikä tarvitse äidin jatkuvaa huolenpitoa. Hän ei myöskään sulata sitä, että tiedän vaimona hänen poikansa asiat nykyään paremmin kuin hän äitinä.
Anoppi puuttuu kaikkeen ja kyselee jokaisen asian, ja pahastuu jos ei kerrota jotain. Hän ostelee kysymättä verhoja, mattoja ynnä muuta, ja loukkaantuu kun emme ota niitä käyttöön, kun ne eivät ole meidän makuun. Olemme yrittäneet sanoa, ettei näin voi toimia: joskus hän ymmärtää, joskus ei.
Hyvä suhde appivanhempiin olisi sellainen, että vierailua saisi hyvillä mielin odottaa eikä vain laskea minuutteja siihen, että pääsee eroon.
“Tarpeeksi etäisyyttä, niin välitkin pysyvät kunnossa"
Minulle jäi hyvät muistot anopistani. Hän asui maaseudulla, meidän perhe taas kaupungissa noin 400 kilometrin päässä. Appi oli kuollut ennen minun miniäksi tuloa.
Anoppi kirjoitti meille kirjeitä, joissa hän kertoi kuulumisiaan ja kyseli meidän vointiamme. Harvakseltaan hän soitti, olihan kaukopuhelut silloin vielä aika kalliita eläkeläiselle.
Mutta me perheenä kävimme hänen luonaan kesäisin, ja silloin saimme viettää aikaa yhdessä viikonkin verran. Joka kerta meitä odotti valmiit karjalanpiirakat, joskus kalakukko – Savossa kun oltiin!
Kehottaisin ottamaan tarpeeksi etäisyyttä, niin välitkin pysyvät kunnossa.
Mikko Pajala