Olimme Teinilän Antin kanssa syyskuun lopulla soittokeikalla kustannusfirman juhlissa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Antti soitti kvartetissa bassoa, minä puhaltelin klarinettia ja fonia. Kappaleet olivat kevytjatsia ja ikivihreitä, ihan kuten Vaasan lyseossa 1961, kun juhlasalissa oli suositut lukiolaisten tanssit, joissa soitimme.
Entinen lyskalainen väitti 50 vuoden kuluttua, että bändimme soittama Särkyneiden toiveiden katu oli syynä moneen avioliittoon, niin riipaisevan tunteellinen on sen melodia.
Vaasassa sanottiin 50-luvulla, että menestyvän miehen merkki on oma vene. Jos mies halusi esittää oikein äveriästä, veneen oston jälkeen voi ryhtyä säästämään akalleen turkkia, sanottiin.
Meri oli Antillekin erityisen rakas, hän oli etevä merenkävijä ja sukeltaja. Moni poika haaveili merille lähtemisestä, moni sen myös toteutti.
Antti kävi kuitenkin Tekun ja ansaitsi leipänsä yritysmaailmassa, mm. kansainvälisen öljy-yhtiön palveluksessa, asemapaikkana Kööpenhamina.
Vaasalaislapsi heräsi 50-luvulla, kun tehtaan pilli huusi seitsemältä.
Vaasassa oli paljon tehtaita ja tehdastyöläisiä. Oli Puuvillatehdas, Strömberg, Sokeritehdas, Rikkihappo, Wärtsilä ja monia pienempiä.
Wikström teki veneisiin moottoreita, viitoitti tietä Wärtsilälle, nykyisen Vaasan ylpeydelle. Vaasassa veistettiin myös upeita veneitä, Mansikkasaaressa oli telakka.
Tehdasalueet olivat kiinteitä yhteisöjä. Puuvillatehtaalla oli mm. oma kauppa, sauna ja pesutupa; työläisille rakennettiin Präntöölle omat asuinkasarmit: Beetlehem, Jerusalem ja Kapernaumi.
Lapsia oli paljon ja harrastukset moninaiset. Sieltä Präntöön kortteleista Antti löysi oman rakkaan Annelinsa, jonka kanssa purjehti lyskan soittokeikkojen ajoista asti elämän meriä lähellä ja kaukana. Antti ja Anneli saivat pojan ja tyttären ja nämä kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, hyvin rakkaita mummulle ja paapalle.
Kun soittokeikkamme oli hoidettu, kävelimme Antin kanssa Mannerheimintielle. Tiesin, mikä Anttia odotti viikon kuluttua, taas kerran. Sen piti olla ihan rutiinileikkaus, helppo verrattuna kaikkiin edellisiin. Antti ei koskaan valittanut, yhdessä Annelin kanssa kaikesta selvittiin.
Toivotin onnea Antille, ystävälle. Hän katsoi minua totisena ja sanoi vain toivovansa, että näkisi vielä lastensa lapset ylioppilaina.
Kirjoitan tätä juttua junassa. Palaan Teinilän Antin hautajaisista Helsingin Vanhassa kirkossa. Hautajaiset olivat Antin näköiset, ei prameilua, ei puheita, vain rakas perhe läsnä. Olin liikuttunut, kun Anneli pyysi minua soitamaan klarinetilla jonkin jatsahtavan kappaleen, jonka kirkkokin hyväksyy.
Soitin kesän vihreistä lehvistä, jäähyväisistä. Pian Antti lähti kirkosta veneen muotoisessa arkussa. Lapsenlapset katsoivat murhemielin, kun luotettava, rakas ja miehekäs Antti-paappa lähti.
Kun Anneli kohtaa taivaassa Anttinsa, luulen, että hän sanoo annelimaisesti, tiukasti ja lempeästi: ”Miksi sun piti jättää mut, on ollut kauhea ikävä.”
Antin jykevä leuka värähtää ja hän hymyilee. Antti on taas kokonainen.
KARI UUSIKYLÄ