Ruudulla välkkyy sana aloita, mutta miten? Osoita sanaa hiirellä, nuori vierustoveri neuvoo.
Mies ottaa muoviesineen pöydältä ja painaa sitä ruutua vasten. Ei vaan näin, nuori opastaa ja rullaa hiirtä pöydällä niin, että kursori ruudulla liikkuu.
Mies rullaa hitaasti eteenpäin lomaketta. Hiki valuu, mutta enää viimeinen kysymys...
Pim, aika loppui! On seuraavan vuoro. Lomake häviää taivaan tuuliin.
Kohtaus on brittielokuvasta I, Daniel Blake, jossa keski-ikäinen mies taistelee työvoimatoimiston byrokratiaa vastaan. Se voisi olla yhtä hyvin Suomesta.
Meillä on puoli miljoonaa yli 65-vuotiasta, jotka eivät koskaan ole käyttäneet sähköpostia (Helsingin Sanomat 19.11.).
Nettiyhteys puuttuu lähes joka kymmenennestä taloudesta. Silti digitalisaatio etenee vauhdilla. Viranomaiskirjeet muuttuvat sähköisiksi, ja paperiset pankkitunnuksetkin poistuvat.
Elokuvassa Daniel Blakea rangaistaan karenssilla, kun hän on tehnyt ansioluettelonsa lyijykynällä eikä tietokoneella. Nuori naapuri auttaa ja tulostaa hetkessä paperille kaiken, minkä parissa Blake on pakotettu tuhertamaan päiväkausia.
Noin äkkiäkö se kävi, mies ihmettelee. Samoin katsoja. Napin painallus ja pari paperinpalaa. Oliko pakko nöyryyttää?
Toki yhteiskunnan pitää mennä eteenpäin, mutta ketään ei saa pudottaa kelkasta.
YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi viime kesänä internetiin pääsyn perusoikeudeksi. Pääsy ei vielä riitä, jos kukaan ei opeta netin käyttöä.
Perustuslakimme takaa yhtäläiset sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet ikään katsomatta: julkisen vallan on turvattava oikeus kehittää itseään varattomuuden estämättä.
Digitalisaatio ei syrjäytä vain varattomia, vaan tavallisia suomalaisia, jotka ovat kasvaneet toisenlaisessa maailmassa kuin mobiilisukupolvi.
Vaikka itse olen käyttänyt tietotekniikkaa vuosikymmeniä, se tuo edelleen "haasteita" elämääni.
Työssä yhteydet eri puolelle Suomea pätkivät usein, eikä kukaan osaa sanoa miksi. Kun kotona mobiililaite kiukuttelee, huudan apuun lapsiani.
Myös Yle siirtää painotustaan verkkoon, vaikka iso osa veronmaksajista katsoo edelleen perinteistä televisiota. "Löydämme uusia tapoja palvella nuoria", strategiassa todetaan. Vanhoista ei puhuta.
Kun uudistusta on kritisoitu, Yle on muistanut mainita taas nuoret, joista televisio tavoittaa vain puolet. Ainakaan teini-ikäisiä Yle ei tavoita verkossakaan.
Keski-ikäiset taas kaipaisivat tuttuja ohjelmia. Kaikki eivät edes osaa käyttää Yle Areenaa.
Osaamattomuus tekee voimattomaksi ja ulkopuoliseksi.
Onko digitalisaatiolla niin kiire, ettei meillä ole varaa palvella ikääntyviä inhimillisesti? Vai onko se vain jokaisen oma asia selvitä tästäkin muutoksesta?
MARJO OIKARINEN