Suomessa maanpuolustus ymmärretään edelleen ennen kaikkea Puolustusvoimien ja aseellisen reservin kautta. Se on perusteltua. Jos sota syttyy, tarvitsemme koulutettuja sotilaita.
Mutta sodan tai muun vakavan kriisin aikana Suomi tarvitsee myös ruokaa, vettä, lääkkeitä, energiaa, kuljetuksia, tietoliikennettä ja terveydenhuoltoa.
Tarvitsemme ihmisiä, jotka pitävät yhteiskunnan toimintakykyisenä silloinkin, kun normaali arki ei enää toimi.
Siksi siviilipalvelusta pitäisi katsoa uudesta näkökulmasta.
Siviilipalveluksen ei pitäisi olla asepalveluksen sivuraide niille, jotka eivät halua tai voi suorittaa sotilaskoulutusta. Sen täytyy olla toinen tapa palvella Suomea ja rakentaa yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Ilman, että tarvitsee tarttua aseisiin.
Tämä alkaa koulutuksesta. Jos perusjaksolla opetetaan, kuinka soppatykki kootaan, nuoren pitäisi palveluksen päätteeksi osata koota se. Ei riitä, että hän on nähnyt videon, jossa joku muu sen tekee.
Sama koskee ensiapua, alkusammutusta, evakuointia, väestönsuojelua, tilapäismajoitusta, viestintää ja ruokahuoltoa. Kriisissä tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat toimia, eivätkä vain muista kuulleensa, mitä pitäisi tehdä.
Vielä olennaisempaa on se, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Siviilipalveluksen työpalvelupaikat pitäisi käydä järjestelmällisesti läpi. Palveluspaikan ei pitäisi olla olemassa vain siksi, että se pystyy tarjoamaan nuorelle mielekästä työtä vuodeksi. Sen kuuluu palvella Suomen turvallisuutta.
Palveluspaikkojen pitäisi kytkeytyä nykyistä tiiviimmin huoltovarmuuteen. Luontevia kohteita ovat esimerkiksi terveyden- ja sosiaalihuolto, ruokahuolto, logistiikka, vesihuolto, energia, tietoliikenne, pelastustoimen tukitehtävät ja kriittinen infrastruktuuri.
Myös tietotekniikan, viestinnän, hallinnon ja tilannekuvan osaajia tarvitaan. Olennaista on, että palvelustehtävällä on selkeä merkitys myös häiriö- ja poikkeusoloissa.
Maanpuolustuskoulutus MPK:lla on kouluttajia, kurssitoimintaa ja kokemusta turvallisuus- ja varautumiskoulutuksesta myös siviileille. Sen ympärille voisi rakentaa siviilipalveluksen jälkeisiä koulutuspolkuja, joissa osaamista syvennetään esimerkiksi ensiavussa, johtamisessa, viestinnässä, logistiikassa tai väestönsuojelussa.
Taidot eivät kuitenkaan säily itsestään. Myös siviilipalveluksen suorittaneille pitäisi luoda järjestelmä, jossa osaamista ylläpidetään lyhyillä kertauskursseilla muutaman vuoden välein.
Puolustusvoimien reserviläinen ylläpitää sotilaallista suorituskykyään. Samalla periaatteella voitaisiin rakentaa kriisinkestävyyden reservi. Siis ihmisiä, joilla on koulutus, ajantasaiset taidot ja ennalta määritelty tehtävä yhteiskunnan vakavissa häiriötilanteissa.
Entä kutsunnat? Jos koko yhteiskunta osallistuu Suomen turvallisuuden ylläpitämiseen, miksi valtio kutsuisi järjestelmällisesti vain puolet ikäluokasta arvioitavaksi?
Kutsunnat pitäisi ulottaa nuorten miesten lisäksi myös naisiin. Kutsunnoissa voitaisiin kartoittaa koko ikäluokan osaaminen, kiinnostus ja soveltuvuus ja ohjata ihmisiä erilaisiin palvelustehtäviin.
Nuorelta ei pitäisi kysyä vain, haluatko armeijaan. Parempi kysymys olisi, miten sinä voit parhaiten palvella Suomea.
Näin maanpuolustus nähtäisiin kokonaisuutena. Aseellinen puolustus tarvitsee reservinsä, mutta myös yhteiskunnan muu kriisinkestävyys tarvitsee osaavan henkilöstönsä.
Siksi siviilipalveluksen pitäisi muodostaa selkeä kokonaisuus: koko ikäluokan kutsunnat, käytännönläheinen peruskoulutus, huoltovarmuuteen kytketty työpalvelu, jatkokoulutus ja osaamisen säännöllinen ylläpito.
Kun kriisi alkaa, jokaisella pitäisi olla tiedossa, mitä hän osaa ja missä häntä tarvitaan.
Tärkeä tehtävä on myös soppatykin äärellä. Hädän hetkellä ei pidä katsoa videolta, miten se kootaan. Se pitää osata tehdä itse.