Paikalliskamppailut sarjatasosta riippumatta ovat urheilun suola. Monesti se ensimmäinen tärkeä vastustaja, joka pitää voittaa, on juuri naapuri.
Vaasassa näitä kamppailuja nähtiin viime viikolla kaksi kappaletta.
Toisesta voitto jäi Vaasaan ja toisesta se lipsahti Seinäjoelle viime hetkillä. Molemmat olivat spektaakkeleita itseoikeutetusti. Kummassakin lajissa voi vain todeta, että paikalliskamppailut ovat parantaneet seurojen toimintaa ja lisänneet mielenkiintoa niihin.
Muistan nuoruudestani juoksu- ja pyöräilykilpailut Läntiseltä Pitkältakadulla Vanhassa Vaasassa.
Ne varmaankin olivat ensikosketukseni minkäänlaiseen kilpailuun kodin ulkopuolella. Oman kodin sisällä olin jo tottunut kilpailemaan veljieni kanssa, mutta lähinnä ruuasta. Muistan, kuinka äitini kertoi värikkäästi, että me pojat söimme niin paljon, että hänellä tuskin oli työnteon lisäksi aikaa muuhun kuin kantaa kotiin ruokaa.
Kesti kuitenkin kauan aikaa ennen kuin minulle kehittyi kilpailuveitti. Voisi sanoa, ettei se herännyt kunnolla eloon ennen kuin lähdin seuraamaan unelmiani Yhdysvaltoihin.
Siellä olin yhtäkkiä keskellä kulttuuria, jossa kilpaileminen melkein mistä vaan oli suotavaa ja siihen kannustettiin. Kilpailemista ei nähty huonona asiana.
Siellä opetettiin, että oli tärkeää saada selvyys voittajasta ja häviäjästä. Samalla oli tärkeä oppia se, ettei tuleen jäädä makaamaan.
Yliopistotasolla kilpaileminen korostui ja terottui elämässäni entisestään.
Olin omasta mielestäni hyvä urheilija ja pelaaja. Omasin tietyt vahvuudet ja lukioaikana olinkin niin sanotusti ”iso kala pienessä akvaariossa”.
Yliopistojoukkueessa minulle selvisi ensimmäisen kerran, mitä totinen kilpailu on ja mihin se parhaimmillaan johtaa. Siellä kilpailutilanteita luotiin joka harjoittelumuodossa.
Muistan hyvin, kuinka saman pelipaikan pelaajat harjoittelivat sekä kuntosalilla että nopeus- ja ketteryysharjoituksissa yhtä aikaa. Siinä kävi ilmi, että olimme hyvin pitkälle samanlaisia kykyjä ja koostumukseltamme samanlaisia urheilijoita.
Halusimme viedä itseämme eteenpäin ja kokea kehittyvämme. Eniten tätä ruokki se, että vieressä oli kutakuinkin samannäköinen ja -kokoinen kaveri. Jokin klikkasi, ja oli tärkeää antaa enemmän tai vähintään yhtä paljon kuin vieruskaveri.
Kilpailun yllättävä sivutuote oli äärettömän tiivis ryhmäytyminen ja ”veljeys”. Olimme yhdessä haastaneet ja puskeneet toisiamme. Olimme vieneet itsemme rajoille ja niiden yli. Olimme kärsineet ja ansainneet samalla tavalla. Olimme maksaneet saman hinnan.
Oikein toteutettuna, kilpailu voi antaa voimaa, sisältöä ja itseluottamusta. Älä pelkää haluta olla paras.