Äitienpäivän aattona, lauantaina, vietetään vähemmän tunnettua päivää, lapsettomien lauantaita. Päivää, jota suurin osa sen viettäjistä ei haluaisi edes tietää, saati viettää.
Usein lapsettomien lauantaina järjestetään tyhjän sylin tapahtumia, joissa saamme olla yhdessä sellaisessa paikassa, jossa hiljaisuuskin puhuu.
Paikassa, jossa kaipaus ja ikävä saavat tulla näkyviksi. Jossa tyhjä syli ei ole jotain, mitä täytyy selittää, vaan jotain, mitä kannetaan yhdessä.
Oma sylini on ollut tyhjä kahdesti. Olen menettänyt kaksi lastani, Iidan ja Sisun. Iidan menetin ennenaikaisuuteen ja Sisun kohtukuolemassa.
Heidän olemassaolostaan jäivät muistoksi pienet käden- ja jalkapohjien kuvat pahvikortilla. Ne ovat vaatimattomia, ja silti mittaamattoman arvokkaita. Ne kertovat siitä, että he olivat totta. Ja että minä sain olla heidän äitinsä.
Monille meistä äitiys jatkuu muistoissa, rukouksissa ja sydämessä, vaikka lapsemme eivät ole täällä kanssamme arjessa tai äitienpäivänä.
Surun keskellä olen usein muistanut lapseni haudanneen papin lukeman Raamatun jakeen:
"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Kaikki päivät olivat määrätyt ja kirjoitetut sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut". (Ps. 139:16)
Tämä ajatus on ollut minulle lohdullinen. Että lasteni tie – vaikka lyhyt – ei ollut merkityksetön. Se oli juuri sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla.
Ajattelen myös, että aivan kuten lastemme tie, myös meidän osamme on ollut Jumalan tiedossa.
Lapsettomien äitienkin elämä on tarkoitettu, vaikka se ei ole sellainen kuin olimme kuvitelleet.
Toivon, että tämä ajatus kantaa myös teitä muita ja lohduttaa yhtä lailla kuin se lohduttaa minuakin surun puristaessa tyhjää syliä. Suruni ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää musta peitto, joka hautaa alleen, vaan se on lämmin viitta, joka suojelee minua.
Ja vaikka elämä on ollut välillä aika julmaa, olen oppinut, jottei lapsen menetys ja tyhjä syli tuhoa minua. Olen yhtä arvokas kuin muutkin. On mahdollista selvitä ja mennä eteenpäin. En ole yksin.
Lauantaina me muistamme, me kannamme yhdessä. Me annamme toisillemme luvan surra ja luvan elää.
Pidetään toisistamme huolta ja muistetaan nekin, joilla ei ole ketään, joka kirjoittaisi haparoivalla käsialalla äitienpäiväkortin.
Muistetaan niitäkin, kenen lapset tekevät tänään meille kauneimmat pilvenhattarat taivaalle ja lämpimimmät auringonsäteet poskipäille.