Energiapolitiikan asiantuntija ja tulevan Vaasan yliopiston energian ja kestävän kehityksen VEBIn tutkimusalustan tieteellisen ohjausryhmän jäsen, professori Christoph Böhringer Saksasta vieraili Vaasan yliopistossa pitäen kolmipäiväisen työpajan. Hän on tunnettu Euroopan komission ja Saksan hallituksen neuvonantaja.
Opetuksessa esiteltiin laajat mallit, jotka pohjautuvat todelliseen aineistoon maailmantalouden yrityksistä sekä toimialojen ja maiden välisistä kauppavirroista.
Saksan kuluttajat tukevat kuudella sentillä kilowattitunnilta vihreää energiaa kuten aurinko- ja tuulivoimaa. Tuki on yli 20 prosenttia energian nykyhinnasta, joka on 26 senttiä kilowattitunnilta. Tuen arvo on 20 miljardia euroa vuosittain ja näyttää siltä, että kuluttajat ovat halukkaita tämän maksamaan. On arvokasta tietää, mitä maassa, jossa kuluttajien tietoisuus ilmastonmuutoksesta on ehkä maailman parhainta, ajatellaan.
Kolmen päivän aikana kypsyi käsitys, että normien ja regulaation tie näyttää ainoalta vaihtoehdolta, kun kaikki päältäpäin markkinaehtoiset ratkaisut johtavat vain maiden sisäisiin tukiin.
Ilmaisista päästöoikeuksista eli suorista tulonsiirroista pyritään päästökaupassa eroon, mutta samalla maakohtaiset tuet hiilisaastuttaville yrityksille sallitaan – ei vähiten Saksassa. Itse asiassa hiilidioksidipäästöisen tuotannon rajoittaminen olisi luonnostaan myös Pariisin sopimuksen ydin, kun maapallon ilmatilan lämpeneminen halutaan rajoittaa alle kahden asteen.
Onkin selvää, että hiilipäästöjä vähentäminen edellyttää tuotannon rajoittamista maailmantaloudessa eikä maittain. Lisäksi kivihiilen tuotanto on joustamatonta, joten hiiliveroista suurimman osan maksaisivat kivihiilen tuottajat Australiassa ja Intiassa ilman, että itse tuotantomäärät muuttuisivat.
Hiilidioksidiverot ovat myös enemmän tai vähemmän toimialatasoisia. Kiinassa tuotantotapa ei välttämättä muutu, vaikka hiilidioksidivero olisi luonnostaan korkeampi aloilla, joissa hiilijalanjälki on suurempi. Vero ei siis vaikuta yhden yrityksen kilpailuedellytyksiin, kun kilpailijat kärsivät verosta yhtä paljon.
Itse asiassa hiilidioksidiverolla voidaan hyödyntää monopolivoimaa hinnoittelussa ja se toimii sitten osaksi tuontitullina. Vapaakauppasopimuksen artikkelissa 20 GATT sallii myös tullit ympäristösyistä, jotka voivat olla vähemmän saastuttavien alojen monopolivoimaa tukevia.
Energiaintensiivisellä teollisuudella on omat tukensa myös Saksassa. On myös väitetty, että näiden seurauksena hiilivuoto on alempi ja saksalaisen tuotannon siirtyminen saastuttavampiin maihin on alentunut 20 prosentista kahdeksaan prosenttiin.
Kyse on kuitenkin suorasta tulonsiirrosta ilman, että vaikutettaisiin päätöksentekoon tuotannon tehostamiseksi.
Näin sanoo ainakin professori Christopher Böhringer, jolla on käytettävissä ehkä paras mahdollinen aineisto ja tieto toimialojen ja tuotannon käyttäytymisestä, ns. tuotantojoustoista, tulojoustoista ja tulonjaosta. Kun kaikki ovat tyytyväisiä Pariisin sopimukseen merkitseekö se, että myös saastuttava teollisuus hykertelee tyytyväisyyttään? Onko tämä merkki siitä, että ilmastonmuutos on hallinnassa?
HANNU PIEKKOLA