Kävin taannoin kirjakaupassa etsimässä uutta luettavaa. Törmäsin konkreettisesti ilmiöön nimeltä aikuisten värityskirjat. Juttunahan se ei ole enää ihan uusi, mutta sai minut silti pysähtymään sanan äärelle.
Ennenhän vain lapset värittävät valmiita kuvia.
Tarkoituksena oli oppia viivan käyttöä, muodon hallintaa ja hahmottamista. Valmiiksi annettu kuva oli pelkkä apuväline, luovuutta sen alkuvaiheissa tukeva kainalosauva.
Tätä taustaa vasten varttuneen väestönosan tarve taantua jälkikasvunsa tasolla ja jopa sen alapuolelle on yhtä kummallista kuin se, että fillaroimaan oppinut kaipaisi enää apupyöriä takaisin tai uimataidon hallitseva selkäänsä keltaista kellukeparia.
Tuskin olisi Pahkasika-lehtikään 1980-luvulla keksinyt ryhtyä väittämään värityskirjojen olevan tietokirjallisuutta. Se olisi ollut jo liian paksua.
Näin kuitenkin asiain tila on Suomessa 2010-luvulla.
Kirja-alan tilastoinnissa huippusuositut aikuisten värityskirjat luokitellaan tietokirjallisuudeksi ja siinä lienee syy tietogenren menekin pelkästään loivaan alamäkeen.
Väristyskirjakuvan keskeinen ominaisuus on tietenkin se, että kuvassa on ennalta määrättyjä ja rajattuja alueita, joiden sisällä värittäjän tulee toimia.
Värivaihtoehtojen valitseminen on teoriassa vapaata, mutta valmiiksi hahmoteltu kokonaisuus asettaa joka tapauksessa värittäjälle vähintään jonkinlaisen paineen sovinnaisille ratkaisuille.
Ei kuulosta kovin luovalta tai ennakkoluulottomalta touhulta. Siltä Sipilän, Stubbin ja Orpon hallitusohjelmassaan maalailemalta kokeilukulttuurilta.
Onkin ajatuksia herättävää oivaltaa, että värittävien aikuisten sukupolvi on tällä hetkellä ratkaisuvastuussa esimerkiksi sote-alueista, Euroopan talousongelmista tai turvapaikanhakijakriisistä.
Minulla ei ole aikuisten väristyskirjaa. Onko sinulla?
Onkohan johtavilla ministereillä?
Mieti viimeistä kysymystä todennäköisyyslaskennan näkökulmasta.
Ehkä aikuisten värityskirjoja koskevan ilmiön perimmäinen anti meille kriittisille älyköille on siinä, että se paljastaa habermasilaisen tiedonintressin hengessä, kuinka syvälle ennakko-ohjelmointi ja pakottavat rakenteet on onnistuttu nykypäivänä ujuttamaan jopa näennäisesti viattomilla elämänaloilla.
Vaan onnistui se ruotuun paneminen ja rajoittaminen ennenkin.
Muinoin Satamapuiston päiväkodissa meidän piti piirtää kuva perheen joulunvietosta, ihan tuosta vaan, ihan vapaalla kädellä. Silloin näet ei vielä ollut värityskirjoja, infantiileja nyrkkitervehdyksiä tekivät ainoastaan pikkupojat ja tarhaankin hiihdettiin joka päivä lähemmäs sata kilometriä.
Muiden lasten kuvatessa värikkäissä töissään tonttuja, possuja ja omenoita, piirsin itse paperille lumisen hautausmaan.
Pedagogiansa taitava lastentarhanopettaja vaati minua muuttamaan aiheeni positiivisemmaksi. Normaalimmaksi.
Niinpä muokkasin piirroksen sellaiseksi, että vaarini hautarististä tulikin roottori joulupukin helikopteriin.
Ja katso, lastensuojeluilmoitus perheestäni jäi tekemättä.
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija