Tässä aamuna eräänä viisas tyttäreni esitti minulle poliittisesti epäkorrektin kysymyksen. Hän kertoi miettineensä vähän asioita ja ihmettelevänsä sitä, miksi hänen on opiskeltava koulussa ruotsin kieltä.
Otsalleni nousseesta tuskanhiestä ja suorastaan jo postiluukun huulilla olevasta lastensuojeluilmoituksesta huolimatta, yritin pysyä rauhallisena ja aloin perustella kantaani.
Ensitöikseni totesin ruotsin olevan hänen äidinkielensä ja että hyvä äidinkielen taito on mielestäni se kaikkein tärkein asia, mitä ihminen ylipäätään voi oppia. Ilman sanoja ei näet ole olemassa ajatuksia tai ideoita, ei oikeastaan edes mieltä.
Muistutin myös siitä, että ilman sanoja hän ei olisi noin kaksivuotiaana voinut toimia tulkkina tilanteessa, jossa piti löytää ruotsinkielinen ilmaus sanalle ”lasinalunen”.
Elämä näyttäytyy melko erilaisena henkilölle, jolla on se lukemattoman perusteinin 15 000 sanan varasto verrattuna äidinkielestään viehättyneen runsaan sadantuhannen sanan reserviin.
Olen yksinkertainen ihminen ja tämä on lähtökohtani.
Se että alussa, siis joskus muinoin, oli vain Sana ja että senkin jälkeen kaikki on sanan voimalla syntynyttä, pitää paikkansa myös konkreettisessa arjessa. Koko ihmiskunnan keskinäinen tietoisuus perustuu tavalla tai toisella kommunikaatioon ja ilmaisuun.
En puutu aiheeseen enempää, mutta muistutan havainnosta, jonka mukaan väestön keskimääräinen älykkyys länsimaissa on laskenut jo parin vuosikymmenen ajan. Syitä kehitykseen on arveltu olevan monia.
Oma näkemykseni on se, että suppeaa sanavarastoa suosiva, joukkotiedottamisen ja massaviihteen suhteen pienintä mahdollista nimittäjää hakeva aikakauden eetos on suuri syyllinen. Erityisen tuhoisaa tämä on tietenkin yksilön äidinkielen kontekstissa, eikä ajan tutkainta vastaan kamppailu ole helppoa vaan se vaatii asian tiedostavalta yksilöltä koko ajan yhä enemmän työtä ja vaivaa.
Äidinkieli on identiteetin perusta. Siksi esimerkiksi itsenäisiksi itsensä kokeville valtioille omalla kielellä, omalla valuutalla tai omalla lipulla on ollut aina näihin päiviin saakka suuri merkitys.
Nykyään suuri osa akateemisista opinnäytetöistä kirjoitetaan vieraalla kielellä. Olen kuullut menettelyyn liittyvät perusteet useaan kertaan, mutta epäilen opin, sivistyksen ja niin sanoakseni isänmaan edun kannalta niiden pitävyyttä.
Paraskaan vieraalla kielellä kirjoitettu teksti ei voi sanoman kirkkaudessa voittaa syntymäkielistä ilmaisua, joka voidaan aina kääntää säilyttäen sen ansiot. Tilanne on radikaalisti toinen, kun alkuvaiheen työprosessia ovat rajoittaneet sanavarastoon ja termien merkityksiin liittyvät ongelmat. Pelkästään niin sanotun nollatason saavuttaminen voi tällöin olla hankalaa.
Itse kirjoitin oman väitöskirjani lievästä painostuksesta huolimatta äidinkielelläni juuri edellä mainituista syistä ja silti tieto työn merkityksestä kantautui aina kansainvälisen tiedemaailman johtaviin oppituoleihin saakka.
Eikä tekstiä ei tarvinnut koskaan edes kääntää.
HARRI V. HIETIKKO