Vanhemman mielenterveysongelma vaikuttaa lukuisten lasten ja nuorten elämään. Mielenterveysomaisten keskusliiton Finfamin mukaan arviolta joka neljäs alaikäisistä lapsista ja nuorista elää Suomessa perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveysongelmia.
Alti Forth on ollut yksi heistä. Hän on elänyt lähes koko elämänsä ajan mielenterveysomaisena. Forthin isä kuoli syöpään Forthin ollessa vasta 3-vuotias, minkä seurauksena hänen äidistään tuli kolmen lapsen yksinhuoltaja. Pian sen jälkeen Forthin äidillä diagnosoitiin vakava masennus.
Forth on joutunut kantamaan pienestä pitäen huolta ja murhetta äidistään. Siitä lähtien, kun Forth oppi lukemaan, hän rupesi pakenemaan tunteitaan fantasiakirjoihin.
– Opin lapsena, ettei minulla ollut oikeutta omiin tunteisiin. Äiti ylläpiti kotona sellaista kylmää ilmapiiriä. Jos me itkimme, hän oli sitä mieltä, ettemme tiedä, mitä kipu ja tuska oikeasti ovat. Fantasiamaailmoissa kuitenkin koin, että minulla oli lupa kokea tunteita hahmojen kautta.
"Pelkäsin poistua kotoa"
Forth joutui kantamaan jo hyvin nuorena vastuuta äidistään ja perheen asioista. Vanhemmat sisarukset viihtyivät paljon poissa kotoa, joten Forth oli usein kaksin äitinsä kanssa.
Vaikka Forth oli perheen lapsista nuorin, hänestä tuli ikään kuin äidin jatke, joka otti vastuun muun muassa perheen raha-asioista ollessaan itse vasta 10-vuotias.
Äiti ei käynyt Forthin lapsuudessa töissä, ja perhe eli todella niukasti. Forth piti huolen siitä, että rahat riittävät ruokaan ja maksut tulevat maksetuksi. Kaiken sen ajan, jota Forth ei käyttänyt äidin asioiden hoitamiseen, hän eli kirjojen fantasiamaailmoissa.
Forth muistaa, että äiti kertoi lapsilleen myös itsetuhoisista ajatuksistaan.
– Muistan äidin sanoneen, että mikäli meitä ei olisi, hän hyppäisi naru kaulassa parvekkeelta alas. Pelkäsin aina poistua kotoa ja ajattelin, että vähintään yhden lapsen olisi hyvä olla siellä.
Forth ei käynyt ikinä lapsena kavereiden luona yökyläilemässä, vaan huolehti siitä, ettei äiti jää liian pitkäksi aikaa yksin kotiin.
– Jotenkin sen on tiedostanut silloin tosi pienestä pitäen, että äiti on ainoa aikuinen, joka meillä on ja jos hän lähtee, niin ketään ei olisi.
Hiljaisia ja itsenäisiä pärjääjiä
Finfamin toiminnanjohtajan Tiina Purasen mukaan tällaisissa perheissä kasvaviin lapsiin ei esimerkiksi koulussa osata aina kiinnittää huomiota.
– Usein he ovat niitä hiljaisia ja itsenäisiä pärjääjiä, joita opettajat eivät huomaa, Puranen sanoo.
Forth oppi lapsena olemaan näkymätön ja mahdollisimman pieneksi vaivaksi muille. Sellainen hän kuvailee olleensa myös koulussa.
Forth muistaa lapsuudestaan yksittäisiä henkilöitä, kuten koulukuraattorin ja sosiaalihuollon tukihenkilön, jotka olisivat voineet tarjota heidän perheelleen apua.
– Äiti näki kaikki perheen ulkopuoliset henkilöt uhkana ja pelottavana asiana. Opin, että koulussa on syytä olla puhumatta tietynlaisista asioista, etteivät aikuiset huolestu. Minulla oli sellainen pelko, että jos niitä asioita alkaa tulla ilmi, niin meiltä viedään äitikin pois.
Terapia auttoi ymmärtämään omaa lapsuutta
Purasen mukaan lapset, jotka ovat kantaneet nuorena suurta huolta ja vastuuta vanhemmasta, itsestään ja mahdollisesti myös muista sisaruksista, alkavat usein vasta myöhemmällä iällä havahtua siihen, mitä lapsuus on ollut.
Forth havahtui arkensa poikkeuksellisuuteen vasta ystävystyttyään yläkoulussa luokkakaverinsa kanssa. Omat tunteensa 37-vuotias Forth oppi kohtamaan vasta parikymppisenä.
– Siinä vaiheessa, kun kuulin, millaista arkea ystäväni perheessä elettiin, havahduin siihen, ettei meidän perhe ehkä ole aivan tavallinen.
Ystävän perheessä vanhemmat huolehtivat lapsista, eivätkä lapset kantaneet harteillaan aikuisten huolia.
– Hänen perheessään näytettiin myös tunteita, välittämistä ja läheisyyttä. Omassa perheessäni ei esimerkiksi koskaan halattu, ei sanottu, että rakastetaan, eikä ollut asiaa syliin tai viereen nukkumaan, vaikka pelotti.
Noin 20-vuotiaana Forth hakeutui itse terapiaan, jolloin myös hänellä todettiin masennus. Vasta terapiassa Forth rupesi ymmärtämään, millaista oma lapsuus oli ollut ja miten se oli vaikuttanut omiin vuorovaikutustaitoihin ja ihmissuhteisiin. Forth oli elänyt lapsuuttaan äidin kautta, ja vasta aikuistuttuaan hän ymmärsi keskittyä myös omaan elämäänsä.
Forth ajattelee, että yhteiskunnan tulisi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistaa sellaiset perheet, joissa kamppaillaan päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa. Yhteiskunnan tulisi pyrkiä varmistamaan, että vähintään lapsille vietäisiin apua ja tukea, vaikka vanhemmat siitä kieltäytyisivätkin.
– Olen itse paljon miettinyt, että voi kunpa jo neuvolassa olisi osattu tarttua siihen, millainen meidän äiti on ja ymmärretty, miten sellainen vanhemmuus vaikuttaa lapseen.
"En ihan oikeasti ole yksin"
Psyykkisesti sairastavien omaisille on nykyään tarjolla monipuolista tukea, eikä huolen kanssa tarvitse jäädä yksin, muistuttaa Finfamin toiminnanjohtaja Puranen.
Finfami on mielenterveysomaisille suunnattu järjestö, johon kuuluu keskusliiton lisäksi 16 alueellista jäsenyhdistystä ympäri Suomen.
Jäsenyhdistykset tarjoavat omilla alueillaan keskustelutukea ja neuvontaa kaikille omaisille ja läheisille. Lisäksi jäsenyhdistykset tarjoavat tietoa, vertaistukiryhmiä, toiminnallisia ryhmiä ja kursseja. Tukea on tarjolla kaiken ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville läheisille.
Forth löysi Finfamin toiminnan ja vertaistukiryhmät noin kymmenen vuotta sitten.
– Siinä vaiheessa elämä tuntui niin helvetin absurdilta, että ajattelin, ettei tässä maailmassa ole ketään muuta, joka kokee tällaista.
Forth päätyi nuorten aikuisten suljettuun vertaistukiryhmään.
– Se hetki, kun ensimmäisen kerran tajusin, että en ihan oikeasti ole yksin, vaan tässä on kasa muitakin nuoria, jotka tajuavat, mistä minä puhun. Sen tajuaminen helpotti kyllä valtavasti.
"Uusi ilonpilke silmään"
Finfamin jäsenyhdistyksissä tukea tarjoavat sote-alan ammattilaiset sekä koulutetut vertaisohjaajat. Myös Forth on kouluttautunut vertaisohjaajaksi ja vetää nyt muille mielenterveysomaisille kursseja Varsinais-Suomen jäsenyhdistyksessä.
– Se on ollut ihan mahtavaa. Siinä pääsee luomaan toivoa muiden ihmisten elämään. Yleensä niihin ryhmiin tulee sulkeutuneita ja epätoivoisessa tilanteessa olevia ihmisiä, mutta sitten aina kerta kerralta huomaa, miten he alkavat löytää voimavaroja itsestään ja heille tulee semmoinen uusi ilonpilke silmään.
Finfamin jäsenyhdistyksissä työntekijöiden kanssa pääsee keskustelemaan niin kasvokkain kuin myös videopuhelun tai chatin välityksellä. Myös vertaisryhmät kokoontuvat sekä etänä että läsnä.
Tukea kannattaa hakea, kun huoli herää
Finfamin mukaan Suomessa on lähes puoli miljoonaa mielenterveysomaista, joiden hyvinvointiin läheisen psyykkinen sairastuminen vaikuttaa.
– Tänä päivänä hoitoon pääsy on todella hidasta. Lisäksi hoito voi olla tosi pirstaleista ja lyhytaikaista. Psyykkiset sairaudet eivät parane hetkessä, niin se kuormittaa myös omaisia, Puranen sanoo.
Moni omainen voi helposti ajatella, ettei tilanne ole omalla kohdalla niin paha, että tarvitsisi tukea myös itse. Missä vaiheessa tuen piiriin olisi siis sopivaa hakeutua?
– Silloin, kun huoli herää. Mitään diagnoosia ei tarvitse olla eikä usein olekaan, sanoo Puranen.
Finfamin mukaan lähes joka toisella omaisella on riski sairastua myös itse psyykkisesti.
– Se on aika valtava luku. Jos ajattelet, että perheessä yksi sairastaa, niin helposti siinä rupeaa oireilemaan toinenkin, sanoo Puranen.
Forthin mukaan mielenterveysomaiset ovat usein tiiviisti hakemassa hoitoa sairastavalle läheiselle eivätkä huomaa, miten itse uupuvat rinnalla eläessä.
– Me läheiset aina ajattelemme niin, että eihän meillä ole mitään tarvetta avulle, kun emmehän me sairasta. Olen neuvonut omaisia hakeutumaan avun ja tuen piiriin siinä kohdin, kun ei vielä tunnu niin pahalta, eikä vasta siinä kohtaa, kun on itse siellä samoissa tilastossa.
Purasen mukaan läheisten tuen tarve on viime vuosina lisääntynyt. Samaan aikaan ainoana mielenterveysomaisten järjestönä toimivan Finfamin rahoituksen taso uhkaa huveta, kun hallitus päätti kevään kehysriihessä sote-järjestöjen avustuksien tuntuvista leikkauksista.
