Skotlantilaisaustralialaisista Youngeista, englantilaisista Johnsonista ja Williamsista sekä walesilaisesta Sladesta koostuva raskaan rockin sammaltumaton kivi eli AC/DC lunasti kaikki ennakko-odotukset, mitä Suomen suven suurimpaan rytmimusiikin konserttiin oli ladattu.
Lavarakennelmien massiiviset valoefektit ja taidokkaasti ohjatut taustavideot tukivat illan käsikirjoitusta himmeän auringonlaskun antaessa tilaa taivaalla siintäneelle kuun sirpille.
Spektaakkelin avasi lavan taustavideot valloittanut avaruusaiheinen kuukävelysatiiri ajankohtaan sopivasti istuvaa Pluto-luotaimen kuvauskierrostakin ajatellen. Planeetta AC/DC:llä astronautti yllättyy tulisen kraaterin reunalla, ja heittää kuukävelijän pyllylleen. Yleensä illan pääesiintyjä jemmaa pyroteknikkojen paukut konsertin loppupuolelle, mutta brittiläisaussilaiset tekivät komean sisääntulon punaisten sähikäisten suihkaistessa taivaalle Rock Or Bustin antaessa kaksituntisen setin alkutahdit.
Loppuunmyydyn Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuiston yleisö oli myyty musiikillisesti viimeistään toisesta biisista Shoot To Thrillistä lähtien. Soolokitaristi Angus Youngin tuttu ankkakävely pääsi oikeuksiinsa ja viimeisteli Iron Man -elokuvan kakkososastakin tutun rymistelybiisin loppusilauksen. Tuskin koskaan aiemmin on yhtä suuri ihmismassa Suomen kamaralla lyönyt rytmikäpälää yhteen samalla innokkuudella.
Vaikka peruskomppia takova yhtye on ansaitustikin saanut kriitikoilta sapiskaa vuosikymmenestä toiseen omien riffiensä kierrätyksestä, ei kokoonpanon työmoraalia pysty kuin ihailemaan. 67-vuotias laulaja Brian Johnson käheili tuttuun tapaansa mustissa farkuissa, lyhythihaisessa paidassa ja tavaramerkiksi vuodesta 1980 lähtien tulleessa kotsassaan. Ainoastaan muutama kasvoryppy, heiluvan sedän käsivarsiallit ja hitusen pidentyneet tauot kappaleiden välissä paljastivat, että nyt on vuosi 2015, eikä vuoden 1991 Razors Edge -maailmankiertue Helsingin vanhassa jäähallissa.
- It’s good to see you again Finland, innostui muuten vähäsanainen Johnson konsertin alun välispiikissään.
Yhtyeen kokoonpano on uusiutunut vuoden sisään melkoisesti. Yhtyeen henkisen johtajan ja toisen perustajäsenen Malcolm Youngin jätettyä yhtyeen sairastuttuaan dementiaan, rytmikitaraan tarttui Youngin kahdeksanlapsisesta sisaruskatraasta veljenpoika Stevie Young, joka jopa näyttää sedältään, eikä ole kuin kolmisen vuotta edeltäjäänsä nuorempi. Jotkut jopa irvailivat jo vuonna 1988, etteivät läheskään kaikki yleisöstä huomanneet vaihdosta edes silloin, kun Stevie tuolloin tuurasi alkoholismista toipuvaa setämiestään Amerikan rundilla.
Kannuissa kokoonpanon ikänestori, 68-vuotias kaljupää Chris Slade on varmasti tyytyväinen uudelleenkiinnityksestä yhtyeeseen. Pitkän linjan sessiomuusikko oli AC/DC:ssä viitisen vuotta aina vuoteen 1994 saakka, mutta joutui väistymään, kun pitkäaikainen rumpali Phil Rudd paikkasi välinsä Youngin veljesten kanssa ja palasi kapuloiden varteen. Ruddilla on vaikeuksia elämänhallintansa kanssa ja mies on tällä hetkellä kotimaassaan Uudessa-Seelannissa kotiarestissa huumausainerikoksista. Tosin aiemmin murhan suunnittelusta ja tappouhkauksestakin syytetty, mutta todisteiden puuttuessa vapautettu Rudd on jo ehtinyt rikkoa kotiarestinsa ehtoja pelehdittyään taas päihteiden kanssa. Joka tapauksessa ilmeikäs Slade tahdittaa peruskompillaan yhtyettä yhdessä basistin ja taustalaulaja Cliff Williamsin kanssa varmasti kuin kallio.
Settilista noudatteli odotetusti kiertueen aiempia latuja. Kuudentena kuultu Dirty Deeds Done Dirt Cheap sai onnelliseksi ainakin yhden keski-ikäisen nahkarotsiin sonnustautuneen puolipartaisen pirkanmaalaismiehen, joka oli hinkunut Bon Scottin aikaista teosta heti alusta lähtien. Ja hoilasi tuttua värssyä muutama tuhat muukin.
Thunderstruckin aikana hyödynnettiin taas salamoilla valaistuja videotauluja ja seuraavaksi kuullun High Voltagen aikana energinen Angus Young riisui jo hiestä märän koulupukunsa takin.
Välillä kumauteltiin odotetusti helvetinkelloja Hells Bellsin tahtiin, mutta pähkinöiksi menneen yleisön sai joraamaan täysillä nelikymppisten bailubiisi You Shook Me All Night Long, jonka merkityssisältöä 7.-luokan englanninopettajani ei ymmärrettävästi häveliäisyyssyistä suostunut kertomaan allekirjoittaneelle luokan edessä, vaikka sitä ja Sink the Pinkin suomennosta viattomana kyselinkin.
Syntisen komeasti soundanneen Sin Cityn aikana ilmeni jotain teknistä häikkää ja Johnsonin laulu hävisi kitaroiden taakse, mutta hetken päätän pudisteltuaan ja Angus Youngin otettua tilanteen haltuun vekkulimaisella koulukravattikitaroinnilla homma saatiin vielä komeaan päätökseen.
Keikan komein puristus oli ehdottomasti Let There Be Rock, jonka aikana taustalla välkkyi huikea animaatioraita, johon oli upotettu viittauksia bändin 42-vuotisen historian varrelta. Vaikka kappaleen aikana nähtiin myös muikea valoshow, oli teos yhden miehen näytös. Kuusikymppinen Angus Young verytteli taas itsensä sellaiseen hurmokseen, että täytyy ihmetellä, miten ketujupolttavan miehen kunto kestää moista pomppimista ja tiluttamista. Juuri kun luulit soolon loppuneen, mies keräsi hiessä kylpevän 155-senttiseen vartensa taas uuteen iskuun ja antoi Gibson SG:lle kyytiä.
Tarttuvin yleisön huudattaja pimenevässä heinäkuun illassa oli T.N.T. Sen perään kuultiin ja nähtiin lavarakennelmaa koristanut uhkea Whole Lotta Rosie -hahmo Encoreina kuultiin vielä Highway To Hell ja For Those About To Rock (We Salute You), joka huipensi lämpimän iltapäivän tykinlaukauksineen ja upeina ilotulituksineen. Mikäli miehillä kuntoa riittää, nähdään AC/DC kenties vielä kerran Suomessa. Keskiviikkoillan työnäytteen perusteella seitsemääkymppiä lähestyvät miehet haluavat kaatua rokkitennarit jalassa.
Kaiken kaikkiaan Hämeenlinnassa nähtiin ja kuultiin onnistunut ilta, vaikka Kantolan tapahtumapuisto on kaupungin keskustassa melkoisen talsimisen takana ja paikoittain etenkin konsertin jälkeisen pois purkautumisen kannalta hankala pullonkaula. Eniten ihmetytti silti melkein sadan euron lipun lunastaneiden vanhojen miesten örvellys jo ennen keikkaa. Vaikka silminnähden ainakin yksi varhaisteini huvittui aikuisten miesten halailunsekaisesta sylipainista, suurinta osaa konserttia seuraavista mongertavien setien hoipertelu ja töniminen ärsytti.
Tapahtumapuiston tantereella lähes 190-senttisestä varresta oli apua, sillä lava oli auttamatta liian matala kenttäyleisölle, eikä videotauluihin saanut kunnon näköyhteyttä, jos pituuskasvu ei antanut apuja enempään. Miksauskopin tasalle musiikki kuului komeasti ja pääosin naisyleisö hillui sopivan lyhyitä aikoja siippojensa olkapäillä, eikä haitannut takana taaplaavien kontaktia bändiin ja lavatapahtumiin.
HEIKKI PELTOKANGAS