Kuusisataatuhatta euroa tunnissa. Pysähdy hetkeksi. Maista summaa.
600 000 euroa. Joka tunti. Vuorokauden ympäri. Myös silloin, kun nukut, olet töissä, käyt kaupassa tai katsot televisiota.
Mietitäänpä, mitä kaikkea sillä saisi aikaan.
600 000 eurolla tunnissa voisi palkata joukon opettajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä ja kuraattoreita. Tunnin päästä voisi palkata lisää. Ja seuraavan tunnin jälkeen taas lisää.
Sillä voisi kunnostaa kouluja. Parantaa teitä. Hankkia päiväkoteihin välineitä. Tukea vanhuksia, lapsiperheitä, kulttuuria ja liikuntaa.
Joka tunti.
Sillä voisi rakentaa liikuntapaikkoja. Estää monen säästölistan syntymisen.
Joka tunti.
Tunnissa voisi ostaa käsittämättömän määrän koulukirjoja, tietokoneita, pyöräteitä tai terveyskeskusten laitteita. Vuorokaudessa puhutaan jo yli 14 miljoonasta eurosta. Viikossa lähes 100 miljoonasta.
600 000 eurolla tunnissa voitaisiin rakentaa jättimäinen muistomerkki päätöksenteolle. Patsas olisi ontto sisältä ja kallistelisi hieman sivulle. Sen juurella olisi kyltti, jossa lukisi: "Tämäkin olisi pitänyt jättää tekemättä."
Mutta oikeasti.
Tuo 600 000 euroa tunnissa ei rakenna yhtäkään koulua. Se ei palkkaa yhtäkään opettajaa. Se ei hoida yhtäkään potilasta. Se ei tue yhtäkään nuorta. Se ei lyhennä hoitojonoja eikä korjaa yhtään tietä.
Se menee valtionvelan korkoihin.
Joka tunti. Ympäri vuorokauden. Vuodesta toiseen.
Siinä onkin ironian ydin. Samalla, kun kiistelemme yksittäisistä säästöistä tai muutaman tuhannen euron hankinnoista, taustalla rahaa virtaa satojatuhansia euroja tunnissa pelkästään velan hinnaksi.
Velka itsessään ei ole aina ongelma. Joskus sitä tarvitaan. Mutta kun velan korot syövät noin 600 000 euroa tunnissa, se on pois jostakin muualta.
Siksi velan määrää on pakko saada pienemmäksi. Siksi, että jokainen korkoihin menevä euro on euro, jota ei voida käyttää ihmisiin, palveluihin, koulutukseen, turvallisuuteen tai tulevaisuuteen.
Kuusisataatuhatta euroa tunnissa. Kuvittele, mitä kaikkea sillä voisi tehdä.