Pakolaiskriisin ratkaisuksi tarjotaan joka toisessa puheenvuorossa avun kohdentamista sinne, mistä turvapaikanhakijat ovat lähteneet matkaan. Ajatus olisi erinomaisen kekseliäs, jos se olisi uusi, yksinkertaisesti toteutettavissa ja tehoaisi nopeasti. Mutta kun se ei ole mitään näistä.
Olemme itse pyöritelleet täällä yhteiskuntasopimuksen nimellä kulkevaa tulon- ja menonjakomallia kohta vuoden ajan. Kriisien keskeltä katsottuna Suomi näyttää mummolta ja kanasilta niityllä, mutta niin vain täälläkin on saatu aikaan päättymätön tappelu hyvinvoinnin rippeiden jakamisesta.
Miten siis voi olettaa, että edes välirauhan takaava yhteiskuntasopimus voisi syntyä köyhissä maissa, joiden sisäinen tilanne muistuttaa Suomea sata vuotta sitten?
Huomasin paneutuneeni asiaan jo 35 vuotta sitten. Nuori lehtimies oli lukenut jostakin, että Suomi aikoi toimittaa Ugandaan 200 000 kuokkaa. Kolme neljäsosaa tuon Afrikan valtion maatalousmaasta oli kotitarveviljelmiä, ja kuokista oli huutava pula.
Voisi kuvitella, että journalistinalkua kiinnostivat viennissä sen myönteiset vaikutukset kohdemaan infrastruktuuriin. Nuoret toimittajathan ovat vuosikerta toisensa jälkeen aina kovin kirkasotsaisia ja uskovat oivaltaneensa ensimmäisinä vastuun periaatteen suhteessa kolmanteen maailmaan.
Kissan viikset! Minua näyttivät kiinnostavan uutisessa aivan muut asiat. Ihmettelin, että Suomen kaltaisessa kehittyneessä teollisuusmaassa ylipäätään vielä 1980-luvulla oli toimiva kuokkatehdas.
Mielikuvissani olivat tosin vanhat puuvartiset kuokat, eivät Fiskarsin ergonomiset nykymallit, joilla voi operoida vaikka keittiössä.
Miten kokonainen tehdas oli pystynyt toimimaan julkisuudelta piilossa? Sen oli pakko olla valtionyhtiö, koska kuokkien valmistaminen ei voinut olla kannattavaa ilman veronmaksajien subventiota. Mihin sarakkeeseen tehtaan tappiot oli budjetissa piilotettu?
Kyseenalaistin myös kuokkien käyttötarkoituksen. Epäilin niitä käytettävän mahdollisesti kättä pidempänä muuallakin kuin perunapelloilla.
Epäily ei ollut aivan aiheeton. Uganda oli tosin jo päässyt eroon sotilasdiktaattori Idi Aminista, mutta yhtään helläkätisempi maan isä ei ollut Milton Obote. Näennäisesti demokraattisen maan historia on ollut yhtä vallankaappausten ja sisäisten sotien sekamelskaa. Nyt siellä on ainakin toistaisesti rauhoituttu, ja turismista on jopa tullut merkittävä tulonlähde. Maan kansallislaulukin on kutsuvasti ”Oh Uganda, Land of Beauty”.
Suomalaisten toimittamien kuokkien myöhemmistä vaiheista ei ole tarkempaa tietoa. Maatalouden osuus Ugandan bruttokansantuotteesta on joka tapauksessa pudonnut yli puolesta neljännekseen.
Periaatteessa kuokka on puhdasta teknologiaa (clean tech) puhtaimmillaan. Siinä mielessä se voisi olla nykyisen vientiteollisuutemme kivijalkaa. Kuokan ostaja ei tarvitse tuekseen insinöörien laatimaa paksua manuaalia. Ilman mielikuvitusta kuokkaa on vaikea käyttää väärin.
Vakavasti ottaen keskustelu pakolaiskriisin hoitamisesta on mennyt meillä jo aikoja sitten hedelmättömäksi toistensa ohi huutamiseksi. Pisa-palkittujen suomalaisten taidot rakentavaan kansalaiskeskusteluun ovat paljastuneet jokseenkin olemattomiksi.
MARKKU KULMALA
markku.kulmala@i-mediat.fi